Eräässä tarinassa pohditaan sitä, mikä olisi PARAS LAHJA maasaiheimon jäsenelle. Raamattu oli ensimmäinen ehdotus. Mutta osaako tämä lukea? Entä sähkö? Mitä sillä tekisi? Paras lahja olisi tietenkin hieno lehmä, sillä karja on maasaiheimon rikkauden ja ylpeyden lähde.
MISSÄ KIRKOSSA SINÄ RUKOILET? Tansanialaiset puhuvat uskostaan hyvin avoimesti. On aivan tavallista kysyä tuntemattomalta ensitervehdysten jälkeen, missä kirkossa tämä rukoilee. Tansanialainen kysyjä ei ole tiennyt sohaisevansa arkaan paikkaan ja yksityisasiaan. Hän on vain tahtonut tietää, mihin kirkkoon matkalainen suuntaa askeleensa sunnuntaiaamuna.
KONFIRMAATIO kertoo eräästä sunnuntaiaamusta. "Aamun ensimmäinen jumalanpalvelus on jo ohi. Toinen alkaa kymmeneltä. On vähän aikaa levähtää. Saamme teetä ja kananmunan. Tekee mieli suolaa, mutta en kehtaa pyytää. Jospa sitä vaikka ei olekaan. Sitten asetumme kulkueeseen, seurakunnan kaksi vanhemmistoon kuuluvaa menee eteen, heidän peräänsä konfirmoitavat nuoret. Nuorten perässä seuraavat papit ja viimeisenä apulaispiispa." "Rippikoulussa opettanut pappi puhuu nuorille pitkään. Kaikki seisovat hievahtamatta. Yhtäkkiä näen, miten joku haukottelee, toinenkin. Riemastun, nämähän ovat aivan tavallisia nuoria. Huomaan, miten kyllästyneitä he jo ovat tähän paljoon puhumiseen. Kukaan ei enää kuuntele. Mutta kaikki lupaavat seurata Jeesusta koko elämänsä ajan."
Tästä tarinasta tulee elävästi mieleen itse koetut jumalanpalvelukset. Olimme sekä tavallisissa jumalanpalveluksissa että häissä. Nuo kulkueet kuuluivat kaikkeen tiiviisti. Eivät toki olleet niin vakavia kuin Suomessa olisivat, vaan kulkijat näyttivät riemunsa ja nauttivat, papitkin. Vaikka oli tuplajumalanpalvelukset, kaksi peräkkäin heti aamusta, molemmissa kirkko oli tupaten täynnä kansaa. Laulu raikui ja viuhkat heiluivat. Tunnelmaa riitti. Elämys. Ihmisiä kulki koko ajan, sillä kello ei ollut samalla tavalla elämänrytmin määrääjä kuin meillä.
Toisaalla Tansaniassa, Morogorossa, ensimmäinen palvelus ei ollut yhtä suosittu kuin Moshissa. "Jumalanpalvelus on ilmoitettu alkavaksi kello 7.00. Kello 7.30 paikalla on kolme henkeä, tuolienlaittajanaiset. Alanko jo? Stola alkaa hiostaa niskaa. Arkkipiispa sanoi pappisvihkimyksessäni, että se on ies. Oikein. Kello 7.35 sunnuntaiaamuna se on hiertävä, hikinen ies. Viisi naista, kaksi lasta. Yritän olla levollinen. En ala, vaikka olisi aika. Odotan. Katselen, miten tyttö kiipeää vieressä kasvavaan palmuun. Tuuli löyhähtelee ikkunaluukuista. Odotan. Alan jumalanpalveluksen sitten joskus."
Elämä on toisaalla erilaista kuin mihin olemme tottuneet. Tämä kirja tuo niitä eroja esiin pienten tarinoiden muodossa. Jokapäiväinen elämä tuo eteen mielenkiintoisia tilanteita. Aina ei ole valmiita vastauksia tai toimintamalleja. Kaikkea ei osaa edes aavistella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti