Todellisuus on paljon ihanampi ja kurjempi."
Tämä Eeva-Liisa Herojan runo aloittaa koskettavan runokoelman Ristiaallokossa. Runot ovat syntyneet, kun kutsumus on vienyt kauas. Kaikki näiden runojen kirjoittajat ovat kokeneet, mitä on jättää kotiväki ja turvallinen ympäristö matkustaakseen kauas maailmalle lähetystyöhön Jumalan kutsumana. Kirja on Leena Haaviston toimittama ja SLS:n vuonna 2000 julkaisema.
Luin kirjaa sillä silmällä, että poimin sieltä runoja lähetysompeluseurassa luettavaksi. Niitä kertyikin yllättän kymmenisen A4-arkkia. Runot ovat lyhyitä, pitkiä, yhdeltä kirjoittajalta loppusointuisiakin. Mielenkiintoisia lukea, matkustaa samalla Kiinaan, Thaimaahan, Tansaniaan ja moneen muuhun maahan.
Runot ovat puhuttelevia. Niissä eletään lähdön vaikeudesta perilläolon muutoksiin ja paluun haikeuteen.
"Eilen aamulla keittiössä sammakko
liskot juoksevat seinillä
kaapin takana torakoiden pesä
kannattaako muita pienempiä edes mainita.
Ennen Thaimaahan lähtöä, lähetyskodissa
ihmettelin pieniä muurahaisia ruokatiskillä,
taisin paheksuakin moista epäpuhtautta.
Nyt sitä muistellessa pakko hymyillä."
Kaija Karjalainen vertailee oloja. Suomalaiseen hygieniatasoon tottuneelle elämä toisessa maassa on ulkoisten olojenkin suhteen ollut erilaisuudessaan shokeeraavaa. Iiris Kontra ikävöi kuitenkin takaisin:
"Olihan siellä välillä liian kuuma
ja josku paleli.
Oli torakoita ja hämähäkkejä
gekkoja seinillä.
Hiekkaa ja pölyä
piikkejä maassa, pensaissa ja puissa.
Oli vaikea kieli ja vieraat tavat.
Välillä väsyin kaikkeen ja kaikkiin
ajattelin
pääsisipä täältä pois.
Nyt sinne on ikävä.
Luulen,
että jaksaisin taas pölyt ja piikitkin."
Kun työ on tehty, usein keskenkin, paluu kotimaahan on edessä. Täällä yltäkylläisyyden keskellä mieli palaa sinne, missä kaikesta on puutetta, missä ihmiset kaipaavat elämäänsä armoa ja rakkautta. Joskus rikkaudenkin keskellä. Silloin haluaisi palata, olla edelleen Jumalan lähettiläänä kertomassa: sinua rakastetaan. Itse olin Tansaniassa käymässä vain kaksi viikkoa, silti koin, ja joskus vieläkin koen, tuon saman tunteen kuin Taimi Sarko runossaan:
"Toisinaan se herää - ikävä.
Ikävä paaluaitausta
olkikattoja
pihan hiekkaa
kolmijalkapataa
keittiön kiviä
varjossa viipymistä
rupattelua
kanojen kuopintaa
kaikkea sitä
pyöreää
ja maanläheistä
niin ikävä,
joskus se yllättää
sille on aukko
minussa."
